Minä-Minä-Maa

Eräs parhaista neuvoista hetkeen oli esihenkilöltäni saamani kehotus käydä eräs ongelmatilanne läpi keskustellen puhelimessa sähköpostin sijaan. On helpompi olla ihminen ihmiselle, kuului perustelu. Ja totta se on, paljon jää ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta puuttumaan, jos se tapahtuu vain tekstin välityksellä. Sellainen vuorovaikutuksen muoto on vajaa mm. äänenpainoista, elekielestä ja ilmeistä, juuri niistä olennaisista osista, jotka ovat jopa asiasisältöä tärkeämpiä kommunikoidessa. Mutta tätä onttoa viestintätapaa käytetään silti erittäin paljon. Se on, sanavalintojen ja hymiöiden tarjoamasta tuesta huolimatta, etäinen ja väärinkäsityksille altis tapa kommunikoida. Pahimmillaan jopa kylmä, varsinkin jos keskustelun osapuolet eivät tunne toisiaan hyvin perusteellisesti jo ennestään.

Luonnollisesti tämä tapa kommunikoida on pohjavireenä läsnä myös sosiaalisen median palveluissa, joissa törmäävät niin tutut, puolitutut kuin tuiki tuntemattomatkin yhteisen virkistävän ajatustenvaihdon ja alati kehittyvän ajattelun areenoilla. Tai siis ihanteellisessa maailmassa näin. Todellisuudessa vähänkään merkityksellisistä aiheista käyty keskustelu polarisoituu ennätysajassa ja ihmiset taantuvat heimoihin, jolloin keskustelu jää helposti negatiiviseen kehään. Vastapuoli demonisoidaan ja oma heimo on tietenkin oikeassa ja hyvisten puolella. Onneksi en ole niin kuin nuo toiset, ajatellaan. Ja auta armias, jos joku mokaa: hetki näppäimistöllä, ikuisuus netissä. Asian sanonut henkilö on voinut jo katua sanomaansa, oppinut jotain olennaista ja mahdollisesti muuttanut mieltään. Hänen sanansa ovat kuitenkin tallessa, törppöyden hetki jäädytettynä iäksi aikaan ja ajatusrikos talletettu. Sinut on myös juuri nolattu, mikä neuvoksi? Myönnätkö erehdyksesi ja pyytelet anteeksi sinua kärkkäästi arvostelluilta henkilöiltä, vai löydätkö synninpäästön ja armahduksen liittymällä vastapuolen heimoon? Siellä se kätevästi odottaa (uusi ideologinen perheesi) ja voit myhäillä tyytyväisyydestä, sillä se sinua arvostellut taho on oikeasti pahisten puolella.

Toinen sosiaalisen median ominaisuus on ulkokultaisuus. Jokaisesta on esillä se siloteltu versio omasta elämästä ja näet heistä vain muovisen nitisevän kuoren. Se ei ole varsinaisesti feikki, mutta olennaista onkin kaikki se mikä jää paljastamatta. Ihanaa romanttista kosintaa Eiffel-tornissa on voinut edeltää sydänkohtaus ja uskomatonta auringonlaskua kaviaarin kera, juuri koettu kiperä ero. Omasta elämästäsi tiedät kuitenkin ihan kaikki puolet, juuri housuiltasi pyyhkimäsi ripulikakat ja postiluukusta työnnetyn uhkauskirjeen. Aikamoinen kontrasti oman ja muiden elämän välillä, mietit kun kuuraat oksennusta lastenistuimesta. Kateus voi kirpaista, mutta takaan että jokaisen kohdalle osuu aina välillä ripulikakalla täytetty uhkauskirje ja oksennuksesta tehty lastenistuin. Jokainen voi kuitenkin koristella oman minä-minä-maansa somessa miten haluaa onttojen tykkäysklikkausten toivossa, jotka eivät minun mielestäni oikeastaan edusta edes nimensä mukaisesti ”tykkäämistä”. Taustasyy klikkaukseen voi olla oikeastaan vähän mitä tahansa.

Kolmas ilmiö somessa johon olen kiinnittänyt huomiota, on maailmanparannus. Siinä yhteistuumin pohditaan vanhoja pölyttyneitä sortorakenteita, aivan oikeutetusti vaaditaan parempaa kohtelua ihmisille heidän taustastaan riippumatta ja usein myös omaa onnekasta asemaa tarkastellaan kriittisesti. Nämä on tietty helppo allekirjoittaa ja hyväksi tavoitteeksi todeta. Maailmassa voisi moni asia olla paljon paremmin. Sitten on vanhan sanonnan syvä viisaus, jossa todetaan, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla. Somesta on tavallaan muodostunut myös julkisen keskustelun foorumi, mutta en ole kovinkaan vakuuttunut, että se on paras mahdollinen formaatti sille mm. aiemmin pohtimieni ominaisuuksien vuoksi. Tarkoitus on hyvä, mutta toteutus jättää usein toivomisen varaa ja liian usein homma vaikuttaa lonksahtavan väärille raiteille ja johtavan väärinkäsityksien päätepysäkille ja riitelyyn. Ilmiö lienee tunnistettu sen verran laajasti, että jopa Coca Cola yrittää ottaa kantaa siihen mainoksissaan. Siinä missä joku voisi kuitata nämä piirteet osana ihmisluontoa, minä näen tässä ongelman prosessissa, tai tarkemmin eriteltynä alustassa, joka ohjaa ihmiset käymään näitä keskusteluja sen pakottaman prosessin varassa. Välillä pohdin miten keskustelun luonne muuttuisi, jos se tehtäisiin kasvotusten? Tai sitten keskusteluun ei uskalleta osallistua julkisen häpäisemisen pelossa. Muista: nettiin kerran pistetty on siellä aina ja jos tuulet sopivasti puhaltavat, sinut voidaan saattaa ajatuksistasi edesvastuuseen vaikka monen kymmenen vuoden päästä. Myös minulla on paljon mielipiteitä vähän kaikenlaisista asioista, mutta pidän ne tarkoituksella poissa sosiaalisesta mediasta. En siksi, että uskoisin niiden olevan jotenkin vääriä, vaan siksi etten voi tietää minkälaisen suunnan kollektiivinen moraalikäsitys on kymmenien vuosien päästä ottanut. Enpä ole minäkään silloin sama henkilö, mutta sitä on turha selitellä ovelleni ilmestyneelle Judge Dreddille, joka pistää ajatusrikostuomioni täytäntöön.

Jos nämä ilmiöt tulevat jopa minulle mieleen, niin niistä tiedetään varsin hyvin muuallakin. Miksi asialle ei sitten tehdä mitään? Näitä palveluja tarjoavilla yrityksillä ei lähtökohtaisesti kiinnosta rahaa ylevämmät tavoitteet ja näiden näennäisesti ilmaisten (jos se on ilmaista, sinä olet tuote jne.) keskustelupaikkojen kehitystyötä ohjaavat kaupalliset tavoitteet. Kovin järeitä rajoitustoimia ei heihin sovelleta, mutta ongelmista on sentään alkanut tulla lisääntyvissä määrin tietoa. Netflix dokumentissa The Social Dilemma (Valvontakapitalismin vaarat) nähdään myös näiden yritysten omat työntekijät arvostelemassa tekeleitään sekä kuvailemassa miten he eivät ikimaailmassa antaisi omien lastensa käyttää näitä palveluita. Dokumentti saakin minulta suosituksen aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Aina silloin tällöin tässä yhteydessä putkahtaa isompi skandaali, kuten Cambridge Analytica tai huolestuttavaa tieteellistä näyttöä (sori välillä sisältö maksaa) somemaailman vaikutuksista hyvinvointiin. No ainakin Kiinassa ollaan jotenkin tietoisia näistä vaikutuksista, sillä siellä some on jo valjastettu kansainvälisen kilpailukyvyn apuriksi ja kilpailijoiden sabotointiin. Omalle nuorisolle ruutuaikarajoitukset ja kehitystä kohti ohjaavaa sisältöä, mutta länsimaille roskaviihdettä.

Ehkä some muuttaa radikaalisti muotoaan tai siihen tulee turvamekanismeja, ehkä tämä puheenaihe ei ole viiden vuoden päästä enää ajankohtainen, mutta näillä puheilla ja tässä ajassa tuntuu yhä enemmän siltä, ettei se ns. some vain ole minua varten.