Uusia mahdollisuuksia vanhoille peleille
Mulla ei ole yleensä ollut mitään ongelmaa pistää lautapelejä kiertoon. Geneettinen sukulaisuuteni hamsterin kanssa rajoittuu siis lähinnä poskissa pulottavaan ruokaan (tai noh ollaas rehellisiä, se on suklaata, joka siellä pullottaa). Yleensä syynä lautapelin myymiseen on joko hutiostos tai kunnon kyllästyminen kyseiseen peliin. Jos homma on pelin osalta ns. nähty, niin turhaan semmoista tekelettä hyllyssään roikottaa. Menkööt rakastavampaan kotiin. Ja kerran kun peli on myyty, takaisin ei ole tulemista! Paitsi että, jotta, koska, kun, kunnes … tänään vihdoin koitti semmonen päivä: kävin ostamassa SCOUT:in uudestaan. Mitäs ihmettä? Oli kyllä eka kerta, kun jo luovuttu peli sai palata.
SCOUT oli siitä jännä hankinta aikoinaan, että ostin sen lähinnä siihen kohdistuneen hypettelyn vuoksi. En tutustunut peliin kuin pintapuolisesti ja jotenkin ekojen pelikertojen jälkeen peli ei tuntunut ihan kaiken ylistyksen arvoiselta. Tässäkö se mestarillinen teos nyt oli? Pistin myyntiin joitakin pelejäni ja SCOUT-sujahti mukaan hutiostos-leima otsallaan. Arvatenkin peli meni nopeasti kaupaksi ja unohdin mokoman pitkäksi aikaa. Ja paljon ehtikin virrata jotain veden tapaista Aurajoessa, kunnes kohtasimme jälleen. Lautapelikaupan hyllyvälejä skannatessani, sieltä se kurkisti: oranssi tuttu ystävä. Viimeksi kun tavattiin, me riideltiin. Vieläköhän tullaan toimeen? On kyllä pieni laatikko – ajattelin. Tuota tekisi kyllä mieli pelata taas ja hintakaan ei ole paha. Pojallekin olisi kovin kasvatuksellista, kun tässähän on numeroita. Ja värejä. Ja lautapelit kehittää, tietenkin. Kassan kautta ja Turun kauppahalliin hakemaan Turun parhaasta ravintolasta (Roots) ruokaa perheelle.
Pitäiskö sittenkin vielä pelata?
Niin. Ostajan katumus on tullut koettua useamman kerran, mutta että vielä myyjän katumuskin. Jokunen aika sitten tuli kirjoiteltua myös siitä, miten lähes lähdin myymään Everdell Complete Collection -järkälettä ja se olisi ollut valtava virhe. Joskus vaan pääsee käymään sillee hassusti, että lautapelit jäävät syystä tai toisesta hyllyyn ja näkevät varsin vähän peliä. Ja kyllä tuolta hyllynlauteilta kieltämättä löytyy teos jos toinenkin, joita on ihan vakaa aikomus vielä pelata. Kuten tämä:
Defenders of the Wild on näitä joukkorahoitus-investointeja, jotka hetkellisessä mielenhäiriössä pistivät innostamaan silloin joskus. Ja kuten potkutusstartatut pelit yleensä, näitähän saatetaan toimittaa sitten vuosia myöhemmin, ajankohtana jolloin pelimaku on voinut kehittyä tai bäkkäämishetken huuma on jo hälvennyt. Tässä kävi kuitenkin vähän niin, että juuri pelin saapumisajankohtaan ei peli ihan hirveästi sytytellyt (soihtuja). Toki lähdin peliin ihan tosissani jossakin kohdin tutustumaan, mutta sääntökirjan tavaaminen on siinä määrin puiseva kokemus, että homma jäi hetkellisesti siihen. Asiaa ei toki auttanut yhtään se, että Shut Up & Sit Down -videon (alhaalla upotuksena) perusteella peli vaikutti vähän keskinkertaiselta. Tälle pitäis kuitenkin antaa tänä vuonna mahdollisuus, sillä peli on alkanut taas jostain syystä kiinnostamaan. Kunhan sen sääntökirjan vain jaksaisi…
Ja onhan noita vinha liuta muitakin, joita kannattaisi pöydälle kammeta. Otetaas pieni salamakatsaus näihin rikollisen alipelattuihin peleihin selittelyjen ja kommenttien kera.
Uudet pelit jonottavat niihin harvoihin peli-iltoihin, joita pääsen viettämään ja 7 Wonders:lle ei tunnu tuppautuvan otollista hetkeä. Haaveilen siitä, miten joku vieraistani puolihuolimattomasti viinikellarini hyllykköjen väliin eksyttyään (asumme kerrostalossa) tarttuisi juuri tähän peliin, ja heti pelimakuani ja ymmärrystäni klassikoiden päälle kehuttuaan, nauruun purskahtaen ehdottaisi pelin korkkaamista juuri tänä ilahduttavana iltana. Oih miten elähdyttävä ajatus, suorastaan innostava. Sitten minä, korkea-arvoiset vieraani, sir Wellington IV ja Suomen kuningatar, voisimme ottaa erän maan mainiota seitsemää ihmettä ja viinilasillisen tai seitsemän. Tai joitain.
Brass: Birminghamissa toimit yrittäjänä Englannissa juuri meneillään olevan teollisen vallankumouksen aikana. Laajennat kauppareittejäsi kanavia ja rautateitä pitkin ja pystytät mm. puuvillatehtaita, hiili- ja rautakaivoksia sekä erinäisiä tuotantolaitoksia.
Brass: Birmingham tulee opeteltua säännöllisesti uudestaan. Pelattua pari kertaa ja sitten se arkistoidaan jälleen kirjahyllyn syövereihin vuosiksi odottamaan hetkeä, jolloin BOARD GAME GEEKIN PELIÄ NUMERO YKSI tulee taas intouduttua kokeilemaan. Peli kiehtoo älyttömästi, mutta se on juuri niitä raskaamman puolen strategioita, joihin peliseuran kampeaminen alkaa olemaan jo työn takana. Kenen kanssa tätä pelaisi? Omistaa se nyt ainakin pitää. Pitäähän?
Kukin pelaaja on aristokraatti, joka hallinnoi omaa ruhtinaskuntaansa. Käytännössä siis heittää muutamaa noppaa, poimii kuusikulmiopaloja noppien määritteleminä pelilaudan tarjoamasta ja sijoittaa niitä osaksi pelaajalautaansa voittopisteiden toivossa. Tämä Special Edition on koristeltu ja tuotantoarvoiltaan modernisoitu versio suositusta klassikkopelistä.
Kerran tämä kolossaalinen klassikkopelin uusioversio on pöydälleni päässyt ja enempi se kyllä sen pelikerran perusteella ansaitsisi. Mutta ei niin ei. Näille tietyntyyppisille peleille pitäisi kyllä muodostaa niistä kiinnostunut peliporukka. Eikä pelaamattomien pelien lista tähän lopu, mutta jääkööt niiden käsittely toiseen kertaan.
Tässä näitä pohdiskellessa toistuu tuttu kaava ja kyllä näitä pelaamattomia pelejä on vähän turhan monta. Ehkä sitä ylipäätään tulee nyt pelattua tällä hetkellä taas vähemmän kuin toivoisi. Noh eräänlainen harrastus se pelien omistaminenkin on, mutta kyllä pelit on mielestäni tarkoitettu pelattavaksi. Yksi käytäntö jota kannattaisi ehkä jatkossa noudattaa, on se että ennen myyntipäätöstä tulisi kutakin myytävää peliä pelata, vielä kerran. Jos vaikka pahimmat myyntimokat vältettäisiin.
Vastaa