Warhammasta kolottaa

Hyvin kauan sitten teini-iän keskihämärissä tulin lukeneeksi Pelit-lehdestä sellaisesta jännästä harrastuksesta kuin Warhammer. Lyhyesti esiteltynä kyseessä on pöydällä pelattava sotapeli, jossa armeija koostuu itse kootuista ja maalatuista muovi- ja metalliyksiköistä. Jos ihan tarkkoja ollaan, ja miksipä emme olisi, kyseessä oli tuolloin Sotavasaran synkkä scifi-versio. Tuolloin pienten värikkäiden sotureiden ympärille rakennettu peli ja maailma kiehtoi kovin ja aloinkin pian kokoamaan ja maalailemaan muotoon pakotettua muovia ikiomaa armeijaa varten. Harrastus oli kallis, vei aivan kohtuuttomasti sekä aikaa, tilaa että energiaa ja sääntökirjakin tuntui valtavan paksulta ja säännöt tarpeettoman monimutkaisilta.

Warhammer-tuotteet on aina myyty kauniiden mainoskuvien kera, eräänlaisena unelmana siitä miltä pelaaminen sitten loppuviimein näyttää kun kaikki tarvitut yksiköt on koottu ja ne ovat kaikki komeasti maaleissa. Eikä sellainen ole ihan yksinkertainen homma kaikenlaisten maalaustekniikoiden opettelun ja välinehankintojen meressä. Pienten sotureiden maalaamiseen kului aivan järkyttävän paljon aikaa ja homma ei kyllä helpottunut yhtään siitä, että nimensä mukaisesti tarkoitus oli koota juurikin armeija. Ei siis mitään pientä sotajoukkoa muutaman hassun öykkärin kera, vaan massoittain sotureita, sotavälineitä ja niin edelleen. Nuorukaiselle kustannukset (rahassa ja ajassa), sääntöjen raskaus ja saavuttamattomissa oleva maalaustaso ja maalaamattomat figuurikasat olivat yksinkertaisesti vain liikaa. Pelimekanismeista kiinnostuneemmat ystävät pelasivat harmailla maalaamattomilla hahmoilla ja olipa sääntöjä opetellessa mukana esim. pullonkorkki yksikön virkaa ajamassa. Harrastus ei ollut ollenkaan sellainen kuin kuvittelin ja se sai lopulta jäädä, vaikka jonkin aikaa ehdinkin innostua maalauspuolesta ja kiehtovasta taustamaailmasta. 

Mikä sai minut uudelleen tämän harrastuksen äärelle reippaasti yli 20 vuoden onnellisen hiljaiselon jälkeen? Mikä on muuttunut? Ei lähes mikään, sillä harrastus on jopa kalliimpi kuin aikoinaan, vie kohtuuttomasti aikaa, tilaa ja energiaa. Mutta sentään jotain hyvin olennaista on muuttunut! Markkinoille on tullut juuri sellaisia Warhammer-tuotteita, joista jaksan kiinnostua ja joiden parissa maalausurakka ei ole sama ylitsepääsemätön este nuoruuden saavuttamattoman unelmani edessä. Näissä peleissä käytössä voi olla 3-15 taistelijaa, joka tietenkin tarkoittaa vähemmän maalattavaa. Pääsen kuitenkin maalaamaan, josta olen aina nauttinut, ja näin vähäisillä figuurimäärillä urakka ei tunnu kohtuuttomalta, vaikka sitten päättäisin panostaa enemmänkin maalauksen laatuun. Tämän kynnyksen ylittäminen on myös johtanut sääntöjen lukemiseen ja jopa ihan oikeaan pelaamiseen. Olen siis harrastanut Warhammeria kokonaisvaltaisemmin tai jopa voisi sanoa että aidommin kuin koskaan ennen elämässäni. Olen myös tyytyväinen saavuttamaani maalausjälkeen. Hieno homma, vihdoin sain kokea tämän!

No aivan ruusuilla tanssimista ei ole tämä pienten lukumäärien harrastelukaan. Sillä ei ole oikeastaan väliä kokoatko ja maalaatko tuhansia figuja vai kolme, tarvitset hommaan silti melkoisesti tilaa, välineitä ja maaleja. Harrastelulla on taipumus muuttaa kotisi työverstaaksi tai eräänlaiseksi ateljeeksi. Vaikka lopputulos on kaunis jakkara, tarvitaan sen rakentamiseen yhtä sun toista pientä välinettä tai isompaa laitetta ja rutosti tilaa. Niin ja kyllä se aika paljon aikaakin vie. Ei ole ihan yhden illan homma koota, pohjamaalata, maalata, maalata lisää ja koristella alusta jolla pieni taistelujamppa sijaitsee. Toisaalta käsillä tekeminen on ihan tutkitusti pääkoppaa koossa pitävä voima ja saahan siitä melkolailla tyydytystä kun harraste vaatii näinkin paljon ja loppuun saatettu homma palkitsee ihan eri tavalla kuin helpomman puoleinen. Lisäksi värien kanssa lutraaminen on ainakin itselleni kuin aikuisten värityskirjan täyttö: meditatiivista ja arkihuolien tuolla puolen. 

Miten harraste sitten vertautuu lautapeleihin ja onko tämä eräänlainen lautapeli, tulin kerran kysyneeksi. Nyt kuitenkin ajattelen ettei määritelmällä ole juuri väliä. Figupelit ja lautapelit ovat varsin mukavia kumpainenkin ja molemmille löytyy tilaa elämässäni. Ne tyydyttävät vähän eri mielihaluja ja tarjoavat riittävästi omaansa. Warcry ja Underworlds löytyvät jatkossakin hyllystäni eräänlaisina itse koottuina lautapeleinä ja näihin on helppo tarttua silloin kun pitäisi löytää strategista kaksinpelattavaa.