Pelaajan isä

Minusta tuli isä 2020. Pieni tuhiseva kääryle sylissäni pohdin, tuhannen muun seikan lisäksi, sitä kuinka me vielä pelattaisiin monen monta hauskaa peliä yhdessä. Kun is… ja tässä kohdin kirjoitusprosessi keskeytyy. Viisivuotiaaksi varttunut ”kääryleeni” haluaa nyt tulla viereeni puuhailemaan toisella tietokoneella. Tässä me nyt nökötetään vierekkäin: kaksi ”bloggaajaa”. Noh kuten olin sanomassa…

Matka synnytyssairaalasta peliseuraksi on kestänyt sellaisen viisi vuotta. Eikä ihme! Pelaaminen vaatii monenlaisia taitoja, hienomotoriikan tulee olla tietyllä tasolla, vaaditaan oman toiminnan sääntelyä ja tunnetaidotkin olis ihan kiva. Pelimahdollisuudet lisääntyvät entisestään kun abstrakti ajattelu, lukutaito ja matemaattiset kyvyt lisääntyvät. Joidenkin pelien kohdalla tarvitaan myös vähän kolmannen kotimaisen kielen ymmärrystäkin. Toki pelaaminen itsessään on varsin kehittävää puuhaa, mutta tiettyjen pelien kohdalla tarvitaan tietynlainen minimitaso taitoja, jotta homma onnistuu. Tähän väliin kirjoitusprosessia taas monta tuntia oikeaa elämää, joulupuuhat ja ruuat sun muut vievät isältä aikaa. Sellaista se on. Ja illalla jo muksun mentyä nukkumaan on taas aika jatkaa. Noniin.

Meillä on toki hankittuna kaikenlaisia ikätasosoveltuvia lautapelejä mm. Oppi & Ilo -sarjasta sekä iso liuta milloin mistäkin bongattuja lastenepelejä: Rhino Hero, Kalastuspeli, Dragomino, Uno, jne. Hankinnoista huolimatta, ne eivät ole pöydälle turhan usein löytäneet. Isän pelien komponenteilla on kyllä leikitty, mutta varsinaista pelaamista oli pitkään hyvin vähän.

Sitten osuipa tuossa vähän pitkästyttäviä sairasloman pakottamia kotipäiviä kohdalle, jolloin ajankuluksi ryhdyttiin pojan kanssa ”tubettamaan”. Käytännössä siis viriteltiin isin mikit kumpaisenkin rintapieleen, kännykkä kameratelineeseen ja kuvaus päälle. No jatkossa kuvaus kuului tietenkin erottamattomasti pelailuun ja mokoman tuotannon innoittamana pelasimme varmaan sellaiset rapiat 10 kertaa(?/.) En muista meidän koskaan aiemmin pelanneen näin tiheään. Jokaisen alkuun toivoteltiin ”katsojat” tervetulleeksi Pelikillan peli-iltaan ja välillä vähän niiskuteltiin. Influenssan lisäksi meillä lienee siis tuleva influensseri taloudessa? Videot ovat olemassa, mutta tuskin menevät jakeluun. Sori kaikki potentiaaliset fanit ja seuraajat: limaköhä-ASMR jää väliin, niin suloista kuin se onkin.

Sitten eräänä päivänä sain postipaketin, josta paljastui tilaamani King of Tokyo: Duel. Vannoutuneena KOT-fanipoikana ajattelin, että teema saattaisi myös naperoa motivoida, joten peli avattiin aikalailla tuoreeltaan ja iskettiin pöytään. Opetin säännöt (vähän väärin, mutta väliäkös tuolla, nopeus kompensoi pienet kauneusvirheet) ja sitten lähdettiin viskomaan noppaa. Ja kappas: pelaaminenhan onnistui kuin vanhalta tekijältä. Ainoastaan ominaisuuskorttien kanssa avustin, sillä nehän ovat englanniksi. Lukutaidosta homma ei jää kiinni, joten tällä hetkellä harkitsen varsin vakavasti korttien tekstien suomentamista. Tulee nuo pelikortit muutenkin korttisuojiin sujautettua, joten pieni käännöstuloste alareunaan livautettuna ei olisi edes kovin kummoinen askarteluprojekti.

En oikein itsekään ymmärrä miten tähän päädyttiin, mutta kouluiän lähestyessä, näyttää nyt siltä, että jokin kriittinen piste on ylitetty ja pelien maailma monipuolistuu vauhdilla. Haaveeni perheen yhteisistä peli-illoista on sekin tulossa ohjelmistoon. Jännittävää! Taival tänne pelipöydän ääreen tallustettiin varsin monen askeleen avulla, mutta perille päästiin silti yllättävän nopeasti. Lapset ovat sitten ihmeellisiä otuksia.

Niin ja hyvää joulua kaikille, pitäkee rakkaanne kylkiviekussa.♥️