Kesäkauden teema

H. P. Lovecraft jätti melkoisen perinnön, joka näkyy suoraan ja moniportaisesti populaarikulttuurissa. Mies oli käsittääkseni varsin kamala tyyppi noin ihmisenä, mutta kenties hän kirjoitti hirviöistä ja tuntemattoman pelosta taitavasti, koska itsekin oli täynnä pelkoa ja demonisoivaa vihaa? Loputtoman kiehtova Cthulhu-mytologia on märkinyt myös useiksi lautapeleiksi, joista Arkham Horror The Card Game on yksi pitkäaikaisista suosikeistani. Ylipäätään pienikin viittaus Lovecraft-tyyliseen teemaan, saa minut välittömästi kiinnostumaan pelistä kuin pelistä.

Joitain yksittäisiä tarinoita olin toki lukenut ja kokenut, mutta nyt kesällä sain lonkeroni kiedottua myös suomennettuun kirjallisuuteen Lovecraftin parhaat -niteen myötä. Varsin viihdyttävää luettavaa, mutta jonkin verran tuntuu aika ajaneen kirjaversion ohi. Liekö syy loputtomat iteraatiot pääpiirteisestä teemasta, mitkä onnistuvat vetoamaan meikä-kultistiin lähdeteoksia paremmin? Noh myönnettäköön, että Väri avaruudesta teki silti vaikutuksen. Ja oli aihepiirin lukemattomista ilmenemismuodoista mitä tahansa mieltä, on herra Rakkauskäsityö onnistunut tavoittamaan jotakin ajatonta ja universaalia kauhun saralla.

Teemasta toiseen. Muistan useaan kertaan julistaneeni suureen ääneen, miten minusta ei sitten nostalgia-taipumuksia löydy. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta teini-ikäiset ninjakilpikonnat osoittautuivat vastustamattomaksi vetovoimatekijäksi Unmatched sarjan yhteistyöpeliversioon tutustuessani. Toki Unmatched-järjestelmä kiinnosti lähtökohtaisesti muutenkin, mutta pelin tyypillisesti tarjoamat historialliset ja historia-fantasia hahmot ovat olleet mielestäni aina kuolettavan tylsiä. Mitäs jos Houdini ja Shakespeare tappelis? Vain mummolan kukkatapetin haalistuminen vetää vertoja sellaiselle jännitysnäytelmälle. Antakaa minulle jotakin mielikuvituksellista ja räiskyvää! Vaikka sankarit kovissa kuorissa ja rinnakkaisulottuvuuden löllyvä aivo-otus-nero umpityhmän näköisessä taistelu-exoskeletonin syövereissä mättämässä pizzan lisäksi nyrkkiä naamaan mytologisessa fantasiakaupungissa nimeltään New York. Kilpikonnavoimaa ja toimistotarvikkeiden mukaan nimettyjä pahiksia! Sakset, Nitoja ja Silppuri! Sellainen saa bungani cowaksi.

Toisinaan moneen kertaan koluttu teema onnistutaan esittämään tavalla, jolla siihen puhkutaan uutta eloa. Kesän parhaimpiin hankintoihin kuuluva Castle Combo on juuri sellainen tuotos. Peli on onnistunut tiivistämään vähän isommankin pelin voittopistejahdin sujuvaan pikkupakettiin, jossa on wanha kunnon keskiaika -teema. Humoristisen elegantti toteutus kuvituksessa tuntuu ymmärtävän pelin tiivistämisen ympärillä pyörivän ydinfilosofian, ja tarjoavan sille leikillisen ja visuaalisesti onnistuneen vastineen. Kirsikka i-kakun pisteen päälle ovat naurettavan paksut pahvikolikot ja -avaimet. Niitä on ilo poimia, ojennella ja raivokkaasti viskoa.

Kesään mahtui paljon mielenkiintoista pelattavaa ja peliseuraa. Suunnitelman mukaisesti Turun lautapelikahvilan pöydät saivat minusta vakioravaajan, tiistaisin mestoilla kun oli kosolti peliseuraa. Aiemmin uumoilin Old King’s Crown:in vaativan lisää pelikertoja ymmärtääkseni pelin hienouden. Oikeassa olin, sillä jo toisella kerralla peli kolahtikin kiitettävästi omiin makunystyröihini ja tämä pelaaja pelaakin peliä vielä monen monta matsia.

Lautapelikesä kuitenkin huipentui siihen hienoon hetkeen, kun harrastaja pääsi kotiin oman kokoelman, pelipöydän ja harrastusmahdollisuuksien äärelle. Kun täältä lähdettiin, pelaajia oli kolme ja tänne kun palattiin, meitä on nyt neljä. Loistava homma, sillä useimmat pelit toimivat neljällä pelaajalla.