Hitaasti ja harvoille

Pidän kovasti siitä ajatuksesta, että pelit suunnitellaan huolellisesti ja laatua vaalien. Jos peli myöhästyy alkuperäisestä julkaisuaikataulusta, se on varsin helppo ymmärtää. Tarvitaan lisää aikaa ja keskeneräistä ei pidä työntää näytille. Ei pullaakaan oteta uunista ennen kypsymistä. Toki elantonsa pelisuunnittelulla ansaitsevat tahot tarvitsevat kolikkosäkkejä, joiden päällä istua tukevasti pelin kehityssyklin ajan, mutta se on oma juttunsa.

Jokunen aika sitten joukkorahoitusmyllystä saamani Defenders of the Wild on tästä hyvä esimerkki: parhaillaan tuen peliä jo toistamisiin, sillä pidän pelistä riittävästi maksaakseni ns. korjaussetin, jolla pelin laatua parannetaan. Mieleen tulee videopelien ”julkaise nopeasti, korjaile myöhemmin” -malli. Toivottavasti tämä ei yleisty lautapeleissä.

Toinen oikein hyvin minulle maistuva ilmiö ovat pelit, joita ei ole suunniteltu miellyttämään kaikkia. Keskivertoperiaatteella tuotetut pelit saattavat vedota suuriin massoihin tekemällä turvallisia ja laskelmoituja suunnitteluvalintoja, mutta semmonen harvoin ansaitsee kulttimaista omistautumista intohimoisiksi faneiksi ryhtyviltä. Musiikissa on havaittavissa samaa ilmiötä, jos on oikein syvällä oman maun suuntaisissa musameiningeissä, radio harvoin tarjoaa sitä parasta nannaa omille korvalehdyköille.

Kolmas ihailemani piirre tietyissä peleissä on niiden kyky synnyttää tarinoita, jotka kumpuavat pelaamisesta itsestään. Pelit jotka on tietoisesti rakennettu tätä varten, ovat harvassa mutta kyllä niitäkin löytyy. Kuka tahansa joka on joskus kokeillut Nemesistä, ymmärtää mitä tarkoitan. Pelin voisi luonehtia olevan varsinainen tarina-katalysti. Videopelivastineena mieleen tulee ensiksi The Legend of Zelda – Breath of the Wild. Ilmiö tunnetaan termillä ”emergent gameplay”, jos haluaa lukea aiheesta lisää. Tiivistettynä kyse on siitä miten pelin mekanismien yhteisvaikutuksena syntyy yllättäviä tapahtumia, joita edes pelin kehittäjät eivät ole välttämättä tulleet ajatelleeksi.

Oath ja Arcs ovat hyviä esimerkkejä siitä, kun kaikki kolme juuri kuvailemaani asiaa toteutuvat. En ole liiemmin piiloitellut Arcs-fanitustani, pelistä on lyhyessä ajassa tullut lempipelejäni. Peli ei ole jokaisen mieleen, mutta se on totta totisesti minun suosikkini. Varsin tottuneesti kaivan pelilaatikon hyllystäni, jonka pinnassa komeilee Leder Games:in logo, mutta ilmeisesti jatkossa Arcs-lisäosissa (joita on kuulemma tulossa melkoinen läjä: alkaen Arcs – Beyond the Reach -lisäristä) komeileekin Buried Giant Studios -leima. Mitäs ihmettä?

Cole Wehrle (pelin suunnittelija) ja Kyle Ferrin (pelin kuvittaja) sekä joukko muita, päättivät lähteä omilleen ja perustaa oman studionsa. Ei siinä mitään, nettisivujen perusteella uusi kollektiivi on varsin terveellä pohjalla. Syy Leder Games -tallista lähtemiseen liittyi ymmärtääkseni juuri visioon siitä, minkälaisten pelien parissa Cole kumppaneineen jatkossa(kin) haluaa ahertaa. Ehkäpä sama jako, joka jakaa pelaajien mielipiteitä Arcs ja Oath -pelien osalta, tapahtui myös yrityksen työntekijöiden keskuudessa. Osalle nämä pelit tarjoavat parasta kuviteltavissa olevaa pelattavaa ja toiset eivät juuri lämpene. Eipä haittaa tuokaan: Leder Games on edelleen olemassa, mutta Buried Giant Studios keskittyy näihin mulle maistuviin tuotoksiin.

Jään suurella mielenkiinnolla seuraamaan, mitä Cole, Kyle & muut ovat kokkailleet ja minkälaista kattausta nyt keväällä Arcsiin on tarjolla potkurahoituksen myötä.