Tapani keräillä ja harrastaa

Mun ideaali tapani harrastaa ja keräillä lautapelejä menee jotakuinkin näin: pyrin ostamaan kokoelmaani vain sellaisia pelejä, joiden uskon jäävän pysyväksi osaksi pelivalikoimaani. Kuolemattomia klassikoita, jotka näkevät hurjasti pelikertoja ja joiden parissa myös ystäväni viihtyvät. Kun pelistä on sitten huolellisesti luettu arvostelut, hankinta monelta kantilta perusteltu ja se hankintakin lopulta tehty, alkaa koeaika. Peliä tietenkin pelaillaan, se viipyy hyllyssä ja uutuudenviehätys saa rauhassa haaleta kohti tuttuuden tunnetta. Joidenkin pelien kohdalla syystä tai toisesta käy ilmi, että tämä nimenomainen hankinta ei tule sittenkään jäämään omistukseen ja se ei haittaa. Osa jää ja osa ei.

Pelit poistuvat ”kokoelmastani” myymällä ja tässä apuna toimii mitä mainioin Facebook-ryhmä lautapelikirppis, joka taitaakin olla ainoa syy sille etten ole vielä poistanut Facebook-tiliäni. Suhteeni someen on muutenkin vähän sellainen nihkeä, sillä en arvosta sen yhteiskunnallisia, kapitalistisia tai mielenterveydellisiä vaikutuksia pätkänkään vertaa, en lähde tässä sen enempiä vuodattamaan, mutta jos haluat lukea mietteitäni aiheesta enemmän tutustu tähän kirjoitukseen. Myymällä pelin saan rahoitusta niihin seuraaviin hankintoihin, jotka saapuvat hyllyyni sitä samaa periaatetta noudattaen: tulevat jäädäkseen, kunnes toisin todistetaan.

Olen aina ajatellut olevani pelaaja, enkä miellä itseäni ensisijaisesti keräilijäksi. Jahtaan kokemuksia ja elämyksiä, ystävieni kanssa yhdessä vietettyjä viihtyisiä iltoja ja mahtavia pelihetkiä. Lautapelit fyysisinä tekeleinä ovat toki iso osa tätä, mutta se osuus jossa ne notkuvat hyllyllä sankkojen villakoirien muodostaman peiton alla, ei edistä sitä varsinaista nautinnollista puolta harrastuksesta mitenkään. Kammoksun hankintoja, jotka jäävät vuosiksi muoveihin ja toimivat sisustustaulujen tavoin. Noh toki minusta löytyy myös se keräilijäpuoli sinänsä, että näitä pelatakseen joko pitää omistaa tai on kätevä itse omistaa kyseinen peli. Sillä hankin pelejä pysyväisomistuksen periaatteella, tulenkin usein panostaneeksi siihen vähän fiinimpään versioon pelistä metalliosineen ja hienoine luksusjuttuineen. Myös tämä lähestymistapa toimii, sillä pahimmassa tapauksessa sen kalliin version jälleenmyyntiarvo on myös hyvä. No harm done, jos koeaika osoittaa omistussuhteen purkusuuntaa. Tällä tavalla harrastamiseen kuluu ja vaaditaan samalla vähän enemmän rahaa, mutta se tuo myös painokkuutta harkinta osioon. Jos hankinta on kovinkin hintava, kynnys edetä sen kanssa on samalla isompi ja taustaselvitys pelistä potentiaalisesti huolellisempi.

Kaikki kuvailemani tosin toteutuu ideaalitapauksessa, enkä ole minäkään, hyvistä aikeistani huolimatta, immuuni vaikuttimille tai muuten vain ns. väärille syille hankkia jokin peli. Joskus esimerkiksi pelin teema on niin nokkela ja toteutus niin upea, että toivoo pelin olevan myös pelattavuudeltaan mitä upein tuotos. Herättäähän nämä ulkoiset tekijät kovasti luottamusta, voiko näin hienoilla tuotantoarvoilla toteutettu peli olla aivan surkea? Ei välttämättä, mutta joskus voi käydä niinkin ettei peli kaikesta huolimatta ole sopiva juuri sinulle ja peliporukallesi. Ja itse ajattelen myös sillee, et sekin on tietenkin ihan okei, et tulee pelailleeksi aikansa ja pistää sitten pelin eteenpäin. Ainakin mulle tärkeintä on olla rehellinen itselleni ja reippaasti myöntää jos peli ei vaan syystä tai toisesta näe pelikertoja ja on aika erota, nauttikoot joku muu siitä.